Uuden dekkarisarjan avausosa kertoo henkilökohtaisesta kamppailusta sisäisten ristiriitojen puristuksessa, hyvityksen tarpeesta, anteeksiannosta. Tuomola osoittaa jälleen osaavansa kaivautua syvälle henkilöhahmojensa sielunmaisemaan, ja todistaa, että rankasta aihepiiristä on mahdollista luoda inhimillinen, koskettava kertomus. Ei ole pahoja ihmisiä – vain ihmisiä, jotka tekevät pahoja tekoja.
”Nyt kun olin enimmäkseen yksin, hirviö sai tukevamman jalansijan. Se esittäytyi minulle kaikessa rumuudessaan, ja oli hetkiä, jolloin se oli minä.”
Aksel Nevanlinna on viimeiset viisi vuotta työskennellyt Interpolissa, jonne hänet ajoi henkilökohtainen tragedia. Paluupäätöksen tehdessään hän kuvitteli, että välimatka ja aika ovat tehneet tehtävänsä, mutta tulee huomaamaan, ettei menneisyyttään pääse pakoon. Saman tunteen kanssa kamppailee täysi-ikäisyyttä lähestyvä Linnea, jonka huoli alkoholistiäidistä ja pikkusiskosta kasvaa päivä päivältä.
Aksel solahtaa tutun tiimin jäseneksi Helsingin väkivaltarikosyksikössä. Ensimetreillä vastaan tulee nuoren miehen murha, jonka ei ota edetäkseen. Kun vyyhti lopulta alkaa raottua, yllättävät käänteet johdattavat ravisuttavaan lopputulokseen.