Uuden dekkarisarjan
avausosa kertoo henkilökohtaisesta kamppailusta sisäisten ristiriitojen
puristuksessa, hyvityksen tarpeesta, anteeksiannosta. Tuomola osoittaa jälleen
osaavansa kaivautua syvälle henkilöhahmojensa sielunmaisemaan, ja todistaa,
että rankasta aihepiiristä on mahdollista luoda inhimillinen, koskettava
kertomus. Ei ole pahoja ihmisiä – vain ihmisiä, jotka tekevät pahoja tekoja.
”Nyt kun olin
enimmäkseen yksin, hirviö sai tukevamman jalansijan. Se esittäytyi minulle kaikessa rumuudessaan, ja oli
hetkiä, jolloin se oli minä.”
Aksel Nevanlinna on
viimeiset viisi vuotta työskennellyt Interpolissa, jonne hänet ajoi
henkilökohtainen tragedia. Paluupäätöksen tehdessään hän kuvitteli, että
välimatka ja aika ovat tehneet tehtävänsä, mutta tulee huomaamaan, ettei
menneisyyttään pääse pakoon. Saman tunteen kanssa kamppailee täysi-ikäisyyttä
lähestyvä Linnea, jonka huoli alkoholistiäidistä ja pikkusiskosta kasvaa päivä
päivältä.
Aksel solahtaa tutun
tiimin jäseneksi Helsingin väkivaltarikosyksikössä. Ensimetreillä vastaan tulee
nuoren miehen murha, jonka ei ota edetäkseen. Kun vyyhti lopulta alkaa raottua,
yllättävät käänteet johdattavat ravisuttavaan lopputulokseen.
