Johanna Tuomola on Helsingissä 1961 syntynyt, nykyään Etelä-Afrikassa asuva kirjailija, joka rakastaa hyvää ruokaa, vihaa räntäsadetta (siksi uusi kotimaa!), nauttii liikunnasta (useimmiten) ja yrittää elää kuolemaa odotellessa voi vallan hyvin pitää hauskaa -moton mukaisesti.

Kirjoitettuaan yli kaksikymmentä kirjaa hän on tullut siihen tulokseen, että vaikka kirjoittaminen ja kirjalliseen maailmaan uppoutuminen usein on vakavaa puuhaa, kirjallisuudesta keskusteleminen ei tarvitse olla. Kirjailija tuottaa synkkiä ihmiskohtaloita raadollisesta maailmasta, johon lukija sallii itseään johdatettavan, usein yksityisimpänä hetkenään – sängyssä ennen nukahtamistaan.

Kirjoitetun tarinan lukeminen voi auttaa näkemään asioita eri perspektiivistä ja haastamaan vakiintuneita ajatusmallejamme, niin myös tarinan kirjoittaminen, jolloin alitajuntaan kerääntynyttä sirpaleista ja jäsentymätöntä materiaalia pontevasti tongitaan. Tämä voi olla raskas prosessi, mutta lienee lopulta vain yksi syy miksi kirjailijat suoltavat tarinoita ja lukijat lukevat niitä: me nautimme siitä.

Mitä kirjoittaminen merkitsee sinulle?

Se on tapa ilmaista itseäni, tarkastella totuttua eri vinkkeleistä, luoda maailmoja, tarinoita ja ihmiskohtaloita. Uuden kirjan pariin sukeltaminen on kiehtovaa ja samalla vähän pelottavaa. Voi sanoa, että alkutaipaleen tunnen viettäväni kuin pimeässä säkissä, missä haalin sekamelskavuoresta yksityiskohdan kerrallaan valoon. Nuuskin ja kääntelen, hylkään tai sysään kehityskelpo-pinoon. Tarina ja siinä esiintyvät ihmiset rakentuvat yksityiskohta kerrallaan. Mutta heti kun aihio alkaa olla valmis, tulee vahdinvaihto. Kirjailija menettää suuren osan vallastaan, kun mielikuvituksen kutomat hahmot rynnivät elämään omaa elämäänsä. Vaihe on innostava ja heittäytymiseen houkuttava, mutta miinakenttä.

Tasapainon säilyttämisen koen aina yhtä haastavana. Jos järkeä on liikaa, tekstiä ei synny, jos vapautta on liikaa, tekstiä kyllä syntyy, se vain tuppaa olemaan kelvotonta. Lyhyesti sanottuna: kirjoittaminen on vapautta luoda uskottavia ja mielenkiintoisia tarinoita tai mokata pahasti. Olen kuitenkin aina yhtä innostunut uuden kirjan kynnyksellä. Sekään ei haittaa, vaikka tiedän kuinka röyhkeästi luomani hahmot tulevina kuukausina valtaavat tilaa pääkopassani. Sopivin määritelmä kysymykseen lienee siis: Kirjoittaminen merkitsee minulle intohimoa.

Minkä puolesta liputat?

Suvaitsevaisuuden. Koen maailman niin monimuotoisena ja ristiriitaisena, että yhden näkemyksen tarjoaminen ainoaksi oikeaksi totuudeksi on mielestäni absurdia. Suvaitsevaisuus on parhaillaan sitä, että erilaisuutta ei pelkästään siedetä, siitä opitaan. Olemme kai luonnostaan mustavalkoiseen ajatteluun taipuvaisia. Yhteiskunnassamme keskusteluksi tupataan kutsua sitä, kun ryhmä erimielisiä ihmisiä puolustaa kantojaan muiden kantoja vastaan hyökäten. Oikeassa oleminen on kuin itseisarvo. Mitä jos sen heivaisi ja virittäisi keskustelua vaihtoehdoista, kompromisseista, tuoreesta tavasta lähestyä asioita. Toivon, ettei senkaltaisen yhteiskunnan nimi tarvitse olla Utopia. Historian valossa olemme edenneet kiitettävästi suvaitsevaisuuden saralla. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti. Nyt se onneksi tuntuu uskomattomalta. Muutos entistä avarakatseisempaan ja suvaitsevampaan yhteiskuntaan voisi kuitenkin olla sujuvampaa. Martin Luther Kingin sanoin ”kaikki mitä näemme, on varjo siitä, mitä emme näe”.